maanantai 29. helmikuuta 2016

Vahvasta heikoksi.

Kävin nostamassa Käenpesän puolelta yhden tekstin tänne. Mun mielestä on tärkeetä, että tämä asia saa näkyvyyttä. Jos olisin miljonääri antaisin rahallista tukea tämän asian tutkimiseen. Sen mitä mie oon käsittänyt, niin tästä sairaudesta ei kauheesti (ainakaan) suomessa tiedetä, taikka osata tutkia sitä.

Tämä teksti on joulukuulta 2014.

Perjantai-ilta, oli ehkä elämäni rankin ilta. Ahistaa ja itkettää vieläkin...

.Kävin katsomassa mun isiä hoitokodissa. Isillä on ALS:in kaltainen tauti (ei ALS). En nyt muista sen virallista nimeä. Tauti on siis lopulta tappava. 

Kävelin hoitokodin käytävillä, ja katselin muiden potilaiden huoneisiin. Suurin osa potilaista oli selvästi jo lähelle 80:tä ikävuotta. Mun isä on vasta pari vuotta päälle kuusikymmentä, eikä sen kuuluisi missään nimessä olla vielä tuollaisessa paikassa! Lopulta tulin huoneen viereen, jonka ovenkarmissa oli isin nimellä varustettu lappu. Arkana koputin oveen muutamaankin kertaan, ennenkuin huoneessa ollut hoitaja huomasi mut ja sanoi isille, että sulle tuli vieras. Vedin syvää henkeä ja astuin sisään. Vähän ehkä tekopirteänäkin menin isin sängyn viereen ja sanoin hymyillen moi. Sieltä sängystä mua katsoi mies, joka oli varjo entisestä. Ei siitä sängyssä makaavassa miestä ollu mun isistä merkkiäkään... Ensimmäinen itku meinasi tulla jo siinä. Isin suuret silmät katsoi mua ja selkeästi hän tunnisti kuka oon ja ilahtui, kun menin. Isin silmät ei ikinä oo näyttänyt noin suurilta. Se johtui siitä, että kasvot olivat kaventuneet ihan kamalasti. En ymmärrä, että miten niin (fyysisesti ja henkisesti) vahvasta miestä voi tulla noin heikko ja hirmuisen pieni. Miten niin teräväkielisestä ja aktiivisesti liikkuneesta miehestä voi tulla puhe- ja liikuntakyvytön. Siinä sairaalasängyssä makasi mies, jota mä en tunnistanut. Ihan kuin olisin lasta katsonut. Kosketin isin kättä ja sanoin, että ihana nähdä pitkästä aikaa. Isin silmät kostuivat ja itkuhan siinä tuli molemmilla. Ihan kauheeta pyyhkiä oman isän kyyneileitä pois, kun hän ei itse pysty...

Taudin kuvaan siis kuuluu se, että liikuntakyky + puhekyky menee ihan kokonaan. Isillä se on jo vienyt 99,9%:sti liikkuvuuden ja 100%:sti puhekyvyn. Hänen oikea kätensä liikkuu muutamia senttejä ja sormet tai ainakin etusormi toimii. Isin kanssa kommunikointi oli siis aika yksipuolista. Mie olin siellä abou 1,5h, katottiin telkkua ja mie höpöttelin kaikkea kaikesta. Isi kommunikoi niin, että hän kirjoitti sanoja hitaasti, kirjain kirjaimelta kännykän näytölle. Niistä sitten päättelin mitä isi tahtoi. Olin jo aikasemmin päivällä tehnyt sellasen valokuvakollaasi taulun, missä oli minusta ja K:sta kuvia, sekä myös isosiskodarlingista ja Wilhosta kuvat. Annoin sen vierailun keskivaiheessa. Näytin sitä isille ja isi rupesi taas itkemään. Ja tottakai miekin sitten. Silitin isin hartijaa ja sanoin itkuisella äänellä, että ei oo mitään hätää. Otin silmälasit varovasti pois ja pyyhin taas kyyneileitä isin ryppyiseltä poskelta. Olihan meillä tietenkin hauskojakin hetkiä. Kyllä isi heitti läppääkin kännykän näytöllä, haukkui hoitajia yms, kuten isillä oli aina tapana piikitellä ihmisiä ja nauroi sen mitä pystyi. Tuli kuitenkin lähdön aika. Pussasin isiä otsalle ja halasin. Lupasin mennä katsomaan häntä uudelleen. En ehkä ihan joka viikko, mutta menen kuitenkin! Isi muuttaa uuteen hoitokotiin, mikä on lähempänä meitä, niin pääsee helpommin moikkaamaan.

Isi jäi hymyillen katsomaan telkkaria, kun vilkutin vielä huoneen ovelta. Kuitenkin heti nurkan takana romahdin täysin ja isin hoitaja tuli silittämään selkää ja sanomaan joitakin lohduttavia sanoja, jotka meni täysin multa ohi. Soitin K:lle, että nyt voi tulla hakemaan ja autoon, kun istuin rupesin itkemään taas. En vaan pystynyt pitämään sitä sisälläni. K ymmärtää mun tunteet täysin ja sen mitä käyn läpi, koska hän on käynyt ne läpi myös. Mun sydän särkyy nähä isi tuollasen! Varsinkin, kun tiedän, että isi kärsii siitä ite niin paljon. Pää on terävä, ihan niinkuin ennenkin mutta kroppa ja suu ei toimi. Tuntuu ihan hirveeltä sanoa, mutta toivon, että isi pääsis nopeesti pois. Ei tuollanen oo minkäänlaista elämää. Oli sitten kuka vaan kyseessä. Oon aikasemmin puhunu mamman ja isosiskodarlingin kanssa siitä, että pitää mennä isiä kattomaan. No nyt sen tein, ja molemmat olivat sitä mieltä, että olin vahva. En nyt itse sanoisi niin. Onko vahvuutta tuntea sääliä niin rakasta ihmistä kohtaan? Onko vahvuutta itkeä silmät turvoksiin tätä postausta kirjoittaessa? Onko vahvuutta sanoa, että toivottavasti oma isi pääsisi pois nopeasti?

Ehkä kauheinta tässä omalta kohdalla on se, että nyt oikeasti tiedän et isi ei asu enää siinä asunnossa mihin pystyin menemään ihan milloin vaan. Nyt oikeasti tiedän, että me ei enää nauraen tehdä yhdessä kananmunakastiketta, mikä oli meidän tapa aina ku isille menin. Nyt oikeasti tiedän, että me ei esim. extempore lähdetä vaikka ajelemaan. Nyt oikeasti tiedän, että isi ei taluta mua alttarille, kun menen K:n kanssa naimisiin. Nyt oikeasti tiedän, että mä menetän mun ihanan isin, mun tuen ja turvan. Mie en todellakaan ole ollut mikään unelmatytär, mutta isi on kuitenkin aina ollut siinä, tukenut ja puolustanut mua, vaikka mikä olisi. Mie tuun tosi pitkään ruoskimaan itteeni siitä, että en oo viettäny isin kanssa enempää aikaa. Mulle oli henkisesti, että myös ihan fyysisesti hirmuinen kynnys lähteä isiä kattomaan. Pelon ja jalkojen tottelemattomuuden takia. En fyysisesti kyennyt aikasemmin isin luo menemään.Vaikka en jumalaan uskokaan, mutta Luojalle kiitos mun serkusta ja yhdestä toisesta henkilöstä jotka käyvät suht aktiivisesti isin luona pitämässä seuraa.

Tuun ikuisesti rakastamaan sua isi <3.

Tästä tekstistä on tosiaan melkeempä se pari vuotta, ja isin tila on huonontunut. Hän asuu nyt Helsinkiläisessä hoitokodissa Porvoon sijasta. Enää ei ne sormetkaan liiku ja kroppa on pienentynyt sekä heikentynyt. Tällä hetkellä joka päivä pelkään sitä puhelinsoittoa missä ääni kertoo, että isi on mennyt pois.

Mun isi ei ole vielä poissa, mutta tässä biisissä on niin paljon mikä koskettaa.




perjantai 26. helmikuuta 2016

En ole koskaan osannut...

Tälläsiä en ole koskaan osannut...- postauksia on kiertänyt bloggaajien ringissä, joten ajattelin olla samanlainen ja tehdä oman listan. Toki monilla on samoja asioita omilla listoillaan, joten tämä aiheutti omalla kohdalla vähän miettimistä. 

En ole koskaan osannut...

- Ottaa kehuja vastaan. Jotenkin se vain tuntuu kiusalliselta kuulla jonkun toisen suusta kauniita sanoja itsestään. Mie meen aina ihan vaikeaksi ja heitän tyhmän läpän mikä sitten veisi sen huomion minust pois.

- Säästää rahaa. Raha, raha, se perhanan raha! Tili tuli, tuli meni vai mitenkä se nyt oli? Jotenkin se aina vaan häviää tililtä / lompakosta alta aikayksikön, kun se on sinne tullut. Aina löytyy jotain ostettavaa minkä takia  rahaa ei voi laittaa säästöön. Jännä juttu! 

- Arvostaa tiettyjä ihmisiä tarpeeksi taikka pitänyt heihin yhteyttä. Faktahan on se, että ei me pärjätä täällä yksin ja rakkaat on ne, jotka pitää meidät onnellisina. Olkoon rakkaat sitten perhettä, sukulaisia tai ystäviä. Sitten, kun tästä yhtälöstä puuttuukin joku, tulee todella p*ska fiilis. Joten arvostetaan toisiamme!

- Yrittää uudelleen, jos jokin on mennyt pieleen. Tarpeeksi, kun asioita menee pieleen, tulee pelkotila, joka estää henkisesti sekä fyysisesti yrittämästä uudelleen. Tätä olotilaa ei monetkaan ihmiset ymmärrä. Ne vaan luulevat, että en viitsi tai, että oon laiska yms. Mutta asia ei ole ollenkaan niin...

- Olla sellainen tytär, josta vanhemmat voisi olla ylpeitä. Kaikkihan tekee virheitä, ja aiheuttaa vanhemmilleen jonnin verran harmaita hiuksia. Noh, mie oon tehny molempia urakalla. Ehkä oon liian ankara itelleni, mutta tiedän mitä porukat ajattelee.

- Laskea. Matikka oli ala-asteella vaikeeta ja sitä se oli myös yläasteella. Vaikeeta se on vieläkin. Lasken edelleen jossain tilanteissa sormilla, enkä osaa yhtään prosentti- taikka päässälaskuja.

- En ole koskaan osannut leipoa pullaa. Muu leovonta onnistuu kyllä, mutta pullat menee aina pieleen. En tiedä mikä siinä mättää, mutta jätän suosiolla pullan leipomisen muille.

- En ole myöskään koskaan osannut puhua ruotsia. Osaan toki perus jutut, niinkuin jag heter Teija, mutta tuohon loppuu mun osaaminen.

Tässä nyt kahdeksan asiaa, joita en ole koskaan osannut. Onhan niitä enemmänkin, mutta jos olisin kaikki tähän laittanut, olisi postauksesta tullut piiiiiiiitkä.

Mitä sinä et ole koskaan osannut?


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Mitä meille kuuluu?

Mie oon Hilma, ja oon siis se uusin tulokas tässä perheessä. Täytän kohta kahdeksan kuukautta, eli olen vielä baby. Mie oon aika rasavilli tapaus, tykkään riehua, leikkiä, nukkua mitä kummallisimmissa asennoissa, jutella ja purra iskän varpaita. Iskästä puheenollen, olen 100% isin tyttö. Kyllä äitikin kelpaa, kun iskä on töissä. Olen nähtävästi nättikin, koska perheenjäsenet ja myös tuntemattomat ihmiset (joita meillä käy hakemassa kirppiskamoja) kehuu kauniiksi. He myös luulevat, että omaan rotukissan verta mutta tässä kehossa ei virtaa kuin maatiaiskissan veri. Tykkään hirmusesti tuosta mun isoveljestä. Selkeesti käyn välillä sen hermoille, kun haluisin painia ja leikkiä vaikka veikka ei aina jaksa. Tuollaisissa tilanteissa isoveli läppäsee tassulla sekä iskä ja äiti komentaa mua rauhottumaan.



No mie oon se isoveli ja nimeni on Poju. Mun tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta olen jo ehtinyt reilusti seniori kastiin. Näin päättelen, koska syön seniori ruokaa :). Olen aikalailla samanlainen, kun ennenkin eli suht rauhallinen vanha herra. Mutta tuon pikkusiskon myötä, olen kyllä piristynyt ja alkanut leikkimään uudelleen. Vaikkakin tuo siskon riehuminen ja hyökäily käy välillä hermoille. Tykkään nukkua. Nukun paljon. Tykkään myös ruoasta ja juttelenkin sopivasti. Siitä ei äiti aina tykkää, koska olen kovaääninen. Olen laihtunutkin ihan mukavasti. Ennnen painoin n. 10kg mutta nyt tässä kropassa on massaa n. 6kg. Kilpirauhas vaiva on pysynyt hallinnassa. Syön lääkkeitä, joita äiti antaa aina aamuin illoin. Iskä ei lääkkeisiin koske, koska äitillä on sen verran varma ote, että anto menee jouhevasti. 



Tässä meidän kuulumiset. Tykkäsittekö?




maanantai 22. helmikuuta 2016

Ideoita ja inspiraatioita

Näin keväällä taikka kesällä iskee aina sellain DIY- villitys. Hirmuisesti kaikkea idoita, ja ne pitäisi toteuttaa. Toki näitäkin ideoita joutuu rankalla kädellä editoimaan, koska resursseja ei ole kaikkiin. 

Viime sunnuntaina, eli siis eilen maalattiin meidän eteinen. Hyvästi synkkä lila ja tervetuloa valoisa valkoinen! Kun muutettiin tähän asuntoon, maalattiin tosiaan eteinen ja keittiö lilaksi. Väri sopii meidän keittiöön tosi hyvin, mutta eteisessä se rupesi ahdistamaan. Joten ei auttanut, kun maalata uudelleen. Onneksi maalattiin, koska tykkään ihan mielettömästi nyt tuosta tilasta! 


Nyt olisi kuitenkin aika jo jonkun toisen projektin :D. Sitäpä varten olen ravannut Tuusulan kunnan kirjastossa useasti ja lainannut joka kerta kasan sisustuskirjoja. Olen plärännyt ne läpi ja ottanut valokuvat mielenkiintoisista ja mahdollisesti toteutettavista jutuista. Kuvissa on uutta, vanhaa ja country tyyliäkin. 

Näitä mie ajattelin.












Onko teillä jokin tietty tyylisuunta sisustuksessa vai onko koti laitettu rennolla kädellä yhdistellen eri asioita?




lauantai 20. helmikuuta 2016

M.I.N.Ä bloggaajana sekä ihmisenä

Mun mielestä aina, kun aloittaa blogin niin pitää esitellä itsenäs ihmisenä ja myöskin bloggaajana. Niin miekin olen tehnyt ja tulen tässä myös tekemään. 

MINÄ BLOGGAAJANA

Hmm, mie kysyin tätä konstalta, koska kyllähän sekin mun blogia lukee. Toivottavasti myös muutama muukin siellä ruudun toisella puolella. Konstan mielestä mie oon bloggaajana:

 Tunnollinen 
Kirjotan rennolla otteella 
Enkä seuraa kirjakieltä vaan kirjoitan ihan kuin puhuisin kaverille 
En esitä mitään muuta kuin olen.

Ihan hyvät argumentit antoi hän. Omasta mielestäni oon:

Ikuinen postausten miettiä
Lukijoita ajatteleva
Avoin / rehellinen
Ystävällinen 

MINÄ IHMISENÄ


Mie oon vähän erilainen. Toki minus on myös samoja piirteitä, kun yläpuolella mutta mie oon myös


Äkkipikainen
Kilahteleva
Kärsimätön
Ikuinen stressaaja
Huonosti nukkuva
Pälli, kingi, nynny
*välillä* vaikea. (HiH)

Antaa kuvien (ja niitä on paljon!) kertoa loput.
















































































Tämä on kuitenkin kaikista tärkein. 

Minkälainen sinä olet?