maanantai 29. helmikuuta 2016

Vahvasta heikoksi.

Kävin nostamassa Käenpesän puolelta yhden tekstin tänne. Mun mielestä on tärkeetä, että tämä asia saa näkyvyyttä. Jos olisin miljonääri antaisin rahallista tukea tämän asian tutkimiseen. Sen mitä mie oon käsittänyt, niin tästä sairaudesta ei kauheesti (ainakaan) suomessa tiedetä, taikka osata tutkia sitä.

Tämä teksti on joulukuulta 2014.

Perjantai-ilta, oli ehkä elämäni rankin ilta. Ahistaa ja itkettää vieläkin...

.Kävin katsomassa mun isiä hoitokodissa. Isillä on ALS:in kaltainen tauti (ei ALS). En nyt muista sen virallista nimeä. Tauti on siis lopulta tappava. 

Kävelin hoitokodin käytävillä, ja katselin muiden potilaiden huoneisiin. Suurin osa potilaista oli selvästi jo lähelle 80:tä ikävuotta. Mun isä on vasta pari vuotta päälle kuusikymmentä, eikä sen kuuluisi missään nimessä olla vielä tuollaisessa paikassa! Lopulta tulin huoneen viereen, jonka ovenkarmissa oli isin nimellä varustettu lappu. Arkana koputin oveen muutamaankin kertaan, ennenkuin huoneessa ollut hoitaja huomasi mut ja sanoi isille, että sulle tuli vieras. Vedin syvää henkeä ja astuin sisään. Vähän ehkä tekopirteänäkin menin isin sängyn viereen ja sanoin hymyillen moi. Sieltä sängystä mua katsoi mies, joka oli varjo entisestä. Ei siitä sängyssä makaavassa miestä ollu mun isistä merkkiäkään... Ensimmäinen itku meinasi tulla jo siinä. Isin suuret silmät katsoi mua ja selkeästi hän tunnisti kuka oon ja ilahtui, kun menin. Isin silmät ei ikinä oo näyttänyt noin suurilta. Se johtui siitä, että kasvot olivat kaventuneet ihan kamalasti. En ymmärrä, että miten niin (fyysisesti ja henkisesti) vahvasta miestä voi tulla noin heikko ja hirmuisen pieni. Miten niin teräväkielisestä ja aktiivisesti liikkuneesta miehestä voi tulla puhe- ja liikuntakyvytön. Siinä sairaalasängyssä makasi mies, jota mä en tunnistanut. Ihan kuin olisin lasta katsonut. Kosketin isin kättä ja sanoin, että ihana nähdä pitkästä aikaa. Isin silmät kostuivat ja itkuhan siinä tuli molemmilla. Ihan kauheeta pyyhkiä oman isän kyyneileitä pois, kun hän ei itse pysty...

Taudin kuvaan siis kuuluu se, että liikuntakyky + puhekyky menee ihan kokonaan. Isillä se on jo vienyt 99,9%:sti liikkuvuuden ja 100%:sti puhekyvyn. Hänen oikea kätensä liikkuu muutamia senttejä ja sormet tai ainakin etusormi toimii. Isin kanssa kommunikointi oli siis aika yksipuolista. Mie olin siellä abou 1,5h, katottiin telkkua ja mie höpöttelin kaikkea kaikesta. Isi kommunikoi niin, että hän kirjoitti sanoja hitaasti, kirjain kirjaimelta kännykän näytölle. Niistä sitten päättelin mitä isi tahtoi. Olin jo aikasemmin päivällä tehnyt sellasen valokuvakollaasi taulun, missä oli minusta ja K:sta kuvia, sekä myös isosiskodarlingista ja Wilhosta kuvat. Annoin sen vierailun keskivaiheessa. Näytin sitä isille ja isi rupesi taas itkemään. Ja tottakai miekin sitten. Silitin isin hartijaa ja sanoin itkuisella äänellä, että ei oo mitään hätää. Otin silmälasit varovasti pois ja pyyhin taas kyyneileitä isin ryppyiseltä poskelta. Olihan meillä tietenkin hauskojakin hetkiä. Kyllä isi heitti läppääkin kännykän näytöllä, haukkui hoitajia yms, kuten isillä oli aina tapana piikitellä ihmisiä ja nauroi sen mitä pystyi. Tuli kuitenkin lähdön aika. Pussasin isiä otsalle ja halasin. Lupasin mennä katsomaan häntä uudelleen. En ehkä ihan joka viikko, mutta menen kuitenkin! Isi muuttaa uuteen hoitokotiin, mikä on lähempänä meitä, niin pääsee helpommin moikkaamaan.

Isi jäi hymyillen katsomaan telkkaria, kun vilkutin vielä huoneen ovelta. Kuitenkin heti nurkan takana romahdin täysin ja isin hoitaja tuli silittämään selkää ja sanomaan joitakin lohduttavia sanoja, jotka meni täysin multa ohi. Soitin K:lle, että nyt voi tulla hakemaan ja autoon, kun istuin rupesin itkemään taas. En vaan pystynyt pitämään sitä sisälläni. K ymmärtää mun tunteet täysin ja sen mitä käyn läpi, koska hän on käynyt ne läpi myös. Mun sydän särkyy nähä isi tuollasen! Varsinkin, kun tiedän, että isi kärsii siitä ite niin paljon. Pää on terävä, ihan niinkuin ennenkin mutta kroppa ja suu ei toimi. Tuntuu ihan hirveeltä sanoa, mutta toivon, että isi pääsis nopeesti pois. Ei tuollanen oo minkäänlaista elämää. Oli sitten kuka vaan kyseessä. Oon aikasemmin puhunu mamman ja isosiskodarlingin kanssa siitä, että pitää mennä isiä kattomaan. No nyt sen tein, ja molemmat olivat sitä mieltä, että olin vahva. En nyt itse sanoisi niin. Onko vahvuutta tuntea sääliä niin rakasta ihmistä kohtaan? Onko vahvuutta itkeä silmät turvoksiin tätä postausta kirjoittaessa? Onko vahvuutta sanoa, että toivottavasti oma isi pääsisi pois nopeasti?

Ehkä kauheinta tässä omalta kohdalla on se, että nyt oikeasti tiedän et isi ei asu enää siinä asunnossa mihin pystyin menemään ihan milloin vaan. Nyt oikeasti tiedän, että me ei enää nauraen tehdä yhdessä kananmunakastiketta, mikä oli meidän tapa aina ku isille menin. Nyt oikeasti tiedän, että me ei esim. extempore lähdetä vaikka ajelemaan. Nyt oikeasti tiedän, että isi ei taluta mua alttarille, kun menen K:n kanssa naimisiin. Nyt oikeasti tiedän, että mä menetän mun ihanan isin, mun tuen ja turvan. Mie en todellakaan ole ollut mikään unelmatytär, mutta isi on kuitenkin aina ollut siinä, tukenut ja puolustanut mua, vaikka mikä olisi. Mie tuun tosi pitkään ruoskimaan itteeni siitä, että en oo viettäny isin kanssa enempää aikaa. Mulle oli henkisesti, että myös ihan fyysisesti hirmuinen kynnys lähteä isiä kattomaan. Pelon ja jalkojen tottelemattomuuden takia. En fyysisesti kyennyt aikasemmin isin luo menemään.Vaikka en jumalaan uskokaan, mutta Luojalle kiitos mun serkusta ja yhdestä toisesta henkilöstä jotka käyvät suht aktiivisesti isin luona pitämässä seuraa.

Tuun ikuisesti rakastamaan sua isi <3.

Tästä tekstistä on tosiaan melkeempä se pari vuotta, ja isin tila on huonontunut. Hän asuu nyt Helsinkiläisessä hoitokodissa Porvoon sijasta. Enää ei ne sormetkaan liiku ja kroppa on pienentynyt sekä heikentynyt. Tällä hetkellä joka päivä pelkään sitä puhelinsoittoa missä ääni kertoo, että isi on mennyt pois.

Mun isi ei ole vielä poissa, mutta tässä biisissä on niin paljon mikä koskettaa.




2 kommenttia:

  1. Luin tämän jo silloin edellisestä blogistasi ja tuli niin surullinen olo puolestasi, kuin myös nyt kun luin isäsi nykytilanteesta. :( On se niin väärin. *Hali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. - Kiitos halista <3. Kyllähän se on väärin, mutta elämä heittää vaikeuksia eteen ettei vaan ois helppoa :(. Kuten sanoin, ni tän textin nostaminen tänne on mulle henk.koht tärkeetä, ja jos sun lisäksi tätä käydään lukemassa ni tietoisuus voi lisääntyä.

      Poista