tiistai 31. toukokuuta 2016

Muutoksia

Mutta ei niin kamalan isoja. Ihan vaan mietittiin, että josko sisustettaisiin tuo meijän parveke uudelleen. Lisää tilaa ja turhat tavarat pois. Joten alotettiin projekti.

Ensin annettiin meidän kahdenistuttava sohva pois. Oishan sen toki voinut myös myydä, mutta päätettiin, että kahdenkymmenen euron takia, ei kannata alkaa sitä ruljanssia. Jotta ilmotusta yhteen naamakirjan roskalava- ryhmään ja bing! sohva haettiin jo seuraavana päivänä pois. 

Seuraavana listalla oli kissojen paikka. Hilmalla ja Pojulla oli sellainen kaksitasoinen, koivunrungosta tehty kiipeilypuu. Mutta koska se oli jo suht huonossa kunnossa, ruuvattiin se irti seinästä ja heitettiin pois. 


Kissoille tuli joulu aikaisin tänä vuonna. Tilattiin poisheitetyn kiipeilypuun tilalle Saksasta asti sellanen todella söpö kissanmökki. Kuljetuskin tuli ihan kotiovelle asti. Koottiin mökki, ja koska se on matala niin laitattiin se parin ikeapöydän päälle. Nyt voivat kisit sitten katella lintuja korkealta ja välillä mennä nukkumaan mökin sisälle. Poju on ominut tuon pesäpaikan ja hilma taasen tasanteen.

Poju oli pakkauksen narusta innoissaan.



Mitäs mieltä olette asumuksesta?

Kolmas asia mikä pitää parvekkeella hoitaa, on meidän ihmisten istumapaikat. Ne, kun menivät ulos ovesta sohvan myötä...HiH. Noh, K lupasi hankkia ne joten luotan, että ne tulee parvekkeelle piakkoin. 








maanantai 30. toukokuuta 2016

Lapsia? Öö, ei.


Mulla ei ole lapsia. Meillä ei ole lapsia. Mä en koskaan tule olemaan äiti, eikä K isä. Mutta tiedättekö mitä? Tää on ihan meijän oma valinta. Meille tietoinen valinta, että meidän vanhemmista ei tule ikinä mummia ja vaaria.  Kyllä meilläkin on mamma sanonut, että lisää lapsenlapsia olisi mukava saada, mutta siihen mie oon sanonut, että ole onnellinen noista kolmesta koska minä en niitä tule sulle tekemään. Keskustelu on loppunut siihen. Lapset...ne ei vaan kuulu meidän elämään. Toisaalta jos ajattelee, niin meillä on jo kaksi lasta. Tosin karvaista, neljä jalkaa omaavaa ja toista lajia mutta kuitenkin. Ja näissä yksilöissä on ihan tarpeeksi.

Mä oon aina ollut sitä mieltä, että en hanki lapsia. En vaan tunne sitä äidillistä vaistoa. Mulla ei ole olemassa sitä biologista kelloa. En tahdo pungata amerikkalaista jalkapalloa mun sisältä ulos. En tahdo sitä itkua, vaipparallia, yösyöttöjä, taaperon uhmaikää taikka vaikeita teinivuosia. Vaikkakin kaikki nuo on pieni osa siitä mitä lapsi tuo, eli riemusta ja automaattisesta rakkaudesta siltikään en lasta tahdo. Mä tykkään lapsista...Ainakin joistakin...Tai siis kunhan ne ei oo omia...Tai jotain... 

En voi sietää lapsia, jotka juoksevat kaupassa miten sattuu. Enkä voi sietää sitä, kun menen ulos syömään ja siellä on vanhemmat huutavine lapsineen. Siinä menee fiilis koko ravintola iltaan ja tekisi mieli mennä sanomaan, että anteeksi mutta voitko vielä tuon lapsen pois, että toisilla olisi ruokarauha.  Olen vankasti sitä mieltä, että pitäisi olla lapsilta kiellettyjä ravintoloita. En voi myöskään sietää nykypäivän teinejä. Siis voi herranjumala... En toki yleistä mutta suurin osa on tosi ärsyttäviä! Jos oma teini olisi nykypäivän teinip*llu, mopoautoilija tai lökäpöksy niin eieiei... Kaikesta huolimatta rakastan mun 3v siskonpoikaa ja isoveljen kahta kouluikäistä lasta. Konstan siskollakin on kaksi tytärtä, jotka ovat todella mukavia. Saas nähdä minkälaisia ihmisiä tuosta kööristä kasvaa. Konsta on tässä asiassa samalla linjalla. Ja myös hän on sanonut äidilleen saman mitä mie sanoin omalle. Ehkä aikaisemmin K mietti hetken lapsensaantia mutta perui mietteensä yhden lapsenvahtikeikan jälkeen. Hyvä niin, koska muuten meillä olisi ollut ongelma. Voi kuulostaa oudolta tai jonkun korvaan jopa kamalalta, mutta me ollaan liian itsekkäitä uhraamaan omaa aikaa lapselle. Tykätään olla ja mennä miten halutaan. Varsinkin K, joka harrastaa eräjormailua. Jollain tavalla lapsi / lapset vain sotkisi meidän elämän. 

Meidän elämä on hyvä juuri tälläisenään. 



sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Toisten silmin

Ootteko ikinä miettinyt, että miten toiset näkevät teidät? Minkälainen ihminen olet muiden mielestä? Mulla on aina ollut tosi huono itsetunto. Oon aina ollut se ruma ankanpoikanen, josta ei ikinä kavanu kaunista joutsenta. Oon aina ollut se perheen mustalammas, joka on vaan ollut siinä. Oon aina ollut se ujo ja hiljainen muiden joukossa. Seinäruusu. Mulla on aina ollut myös tosi huono itseluottamus. Oon aina ollut se, kenen hommat ei luistanut. Oon aina ollut se, kuka ei ole saanut poikaystävää ku muilla on sellainen ollut. Oon aina ollut se, joka on huono koulussa... Kyllähän näitä riittäisi listattavaksi. 

Kysyin muutamalta ihmiseltä, että minkämoisena he näkevät minut. Vastaukset olivat suht yllättäväviä.

Isosiskodarling: Tunnollisena, luotettavana, rakkaana, itsepäisenä (lue: määrätietoisena) ja epävärmana. Epävarmana sen takia, että kykyjä olisi vaikka mihin, mutta en luota itteeni tarpeeksi.

Ystävä: Luotettavana, tarpeen tullen toisten puolta pitävänä, suuttuneena pelottavana ja sellaisena, joka tietää mitä elämältä haluaa.

Ystävä: Herkkänä, sisäänpäinkääntyneenä (aluksi), rehellisenä, suorapuheisena, auttavaisena, ujona, toisinaan arkana, huumorintajuisena, ja paljon rakastavana mutta myös ilkeänä jos joku loukkaa mun tunteita.

Puoli tuttu: Ujona, sivusta seuraajana, rohkeana, onnellisena, varauksellisena, lemmikeistä tykkäävänä, rakastavana, taiteellisena ja kaiken kaikkiaan postitiivisena. 

K: Lämpimänä hulluttelijana, pirskahtelevana ja näsäviisaana huonolla tavalla. Esim, piikettelijänä joissakin tilanteissa.

Puhuin tästä asiasta isosiskodarlingin kanssa, ja sanoin et oon tekemässä tällästä postausta ni hän siihen, että hän ei kyl varmaan uskaltaisi tehdä ja kysyä muilta, että minkämoisena toiset hänet näkee. Hmm, jahka mussa on sitten hitusen tuota rohkeutta :). Mulle tämä tekee hyvää. Kuulla niitä hyviä ja huonojakin asioita itsestäni. Mie oon aina ollu tosi huono ottamaan kohteliaisuuksia vastaan. Jos K:kin sanoo jotain nättiä, ni mie meen ihan vaikeeksi ja vänkään vastaan. HiH, mutta tuokin on sellanen asia, että pitää opetella.

Onko teillä lukijoilla ollut tälläsiä itsensä tutkiskelu- hetkiä?

Oon tullut siihen lopputulokseen, että mie oon mie enkä muuksi muutu! Vaikkakin oon tuota muuttumisleikkiäkin joskus yrittänyt. Tykätkää tai inhotkaa, se on teistä kiinni :)



torstai 19. toukokuuta 2016

18

Viime postaus oli vähän rankempi, ainakin se itsestä tuntui siltä. Joten mennäänpäs tälläseen ei niin vakavaan- postaukseen. Bongasin tän(kin) yhdestä seuraamastani blogista ja tuntui sen verran kivalta, että päätin itse myös ottaa tähän osaa.


Tämä on siis 18 lausetta. Pointtina jatkaa annettuna lauseen alkuja.


En ymmärrä... Ihmisiä jotka tahallisesti aiheuttaa riitoja ja vaikeuttaa siten toisten elämää. Onko oma elämä oikeasti niin tyhjää, että pitää kiksejä hakea tuolla tavoin?

Seuraavaksi ajattelin... Leipoa sämpylöitä. En ole niitä ihan törkeen pitään aikaan leiponut, joten nyt on mitä mainioin aika täyttää pakastimen leipälaatikko. Kuvassa valmiit tuotokset.


Viime aikoina... Mua on ärsyttäny (entistä enempi) kaikki. Allergia, joka aamuiset leivän murut pöydällä, Ihokarvat, kissat ja ja ja... Aaaargh, oon vaan taas jotenkin niin täys kaikkea. Ei auta, kun hengitellä rauhassa ja laskea...miljoonaan.

En osaa päättää... Haluanko tapetoida makkarin yhden seinän vai en. Toisaalta se ois tosi kivaa mutta toisaalta ihan perseestä, kun kukaan muu ei jaa mun innostusta.

Muistan ikuisesti... Sen fiiliksen, kun lähdin englantiin vuodeksi. Ah, se jännitys, se into ja se tuntematon! *kohti ääretöntä ja sen yli!*

Päivän paras juttu... On tietenkin Suomi-Tanska lätkämatsi!

Noloa myöntää, mutta... Oon *ylpeä* mun röyhtäsytaidoista. Ällöö, mut siistii, kun huomaa, että voi röyhtästä ku rekkamies. *I can burp my ABC´s*

Viikko sitten... Oli torstai.

Kaikista pahinta on... Hammaslääkärit. Damn You all to hell! Kammoon, inhoon, välttelen. En tykkää!

Salainen taitoni on... K-18 matskua, joten no comment. Konsta heitti pehmennykseksi sen, että mie osaan salaisesti tehä hyviä mokkapaloja. Toissapäivänä tein mokkasydämiä.


Jos saisin yhden toiveen, se olisi... Että mulla olisi voittonumerot lotossa.

Minulla on pakkomielle... Pussilakanasetteihin. Ah, niitä ei voi koskaan olla liikaa.


Söin tänään... Popcorneja, joihin ostin voinmakusta jauhetta. Paitsi, että ei ne popparit silti maistu leffapoppareilta. Miksi?



Ärsyttävintä on se... Kun ei pääse Candy Crush Soda Sagan leveliä läpi, vaikka olet yrittänyt sitä noin sata kertaa!!


Tekisi mieli... Mennä naimisiin.

Minusta on söpöä... Kun Konsta räkättää ihan täysillä. Tai sitten, kun hän puhuu unissaan. Se on ihan hervotonta! :D

Hävetti... Kun olin ainoa Trivial Pursuitissa joka tiesi miten Mikä-Mikä-Maan keijut herätetään henkiin. No joojoo, oon kattonut *muutaman* kerran Peter Pan elokuvan :).

Olenko ainoa, jonka mielestä... Että Eestin -96 euroviisubiisi on kaikkien aikojen paras? Suomeksi tää on levytetty Kaulakoru- nimellä. Mun sydän sykkii tälle vieläkin, ja muistan sanat ulkoota. Kaelakee Hääl


Tässä mun jatketut lauseet. Kuinkas sulla menis?




tiistai 17. toukokuuta 2016

Your mind goes ping!


Toiset heikompia ja toiset vahvempia. Toiset arkoja ja toiset rohkeita. Toiset puhumattomia ja toiset puheliaita. Toiset avuttomia ja toiset avunpyytäjiä. Mie kuulun ja oon aina kuulunut tuohon ns. negatiivisempaan osioon. Mielenterveysongelmat ja niistä puhuminen. Toisille se on häpeä ja toisille voimaannuttava kokemus. Kun nämä asiat on ollu nyt aika paljon pinnalla ajattelin, että miekin rohkaistun ja kerron omin sanoin mun tarinan. Suurin osa tästä rohkeudesta on kiittäminen SEKASIN- sarjaa. Toisaalta pelottaa ihan hirveesti, että mitä ihmiset ajattelee, kun lukevat tämän. Katsovatko nenänvartta pitkin vai halaavatko. Meidän perheessä tämä mun "juttu" on ollut suljettu ja salainen tapaus. Ettei vaan kukaan saisi tietää, koska ulkokuori pitää olla kiiltokuvamainen. Perheensisäiset asiat ei kuulu muille! Näin mulle ja muille sisaruksille on opetettu pienestä iästä asti. 

Miksi tätä piilotellaan?


Muutamia vuosia sitten mun mieli sanoi rix, rax ja pox. Ihan kuin siinä riisimuromainoksessa. Mulla oli kuuden vuoden parisuhde mennyt poikki ja se romahdutti. Vaikka tämä ei ollutkaan mun vikaa, niin siitä huolimatta tunsin aivan äärentöntä pettymystä ja vihaisuutta itseäni kohtaan. "Jaahas, taas yksi asia lisää minkä ryssit". "Etkö nyt kerrankin olisi voinut saada jotakin onnistumaan!" "Miksi et voinut olla sellainen, että hänen ei tarvitsisi rakastaa muitakin?". Kaikki ajatukset päänsisällä romahdutti. Multa on aina puuttunut itseluottamus, itsevarmuus ja oon aina ollut se seinäkukkanen. Ja tässä vaiheessa kaikki ehkä ne vähäisimmät rippeetkin noista asioista hävisi kuin pieru saharaan. Joku voi ajatella, että siis haloo, miehen takia tollasta... No nii-i, juurikin miehen takia. Tiiätkö, kun oot kuusi vuotta (jollekkin lyhyt aika) antanut itestäs 150%, rakastanut 100%:sesti, kuvitellut yhteistä eämää ja sitten se kupla puhkaistaan... 

Toki koitin näytellä kaikille, että ei tässä mitään. It´s all good. Varsinkin vanhemmilleni ja yleensäkin perheelle näytin juurikin sitä lapsena opittua kiiltokuvaa. Kuitenkin, kun olin yksin kotona tilanne oli aivan toinen. Huomasin vähitellen, että mikään ei oikein kiinnostanut. Tahdoin vain olla kotona enkä nähdä ketään. Pakolliset kotikotona käymiset hoidin hymyssä suin, mutta muuten olin yksin kotona. Postitkin hain laatikosta yöllä, etten vain vahingossakaan törmäisi toiseen ihmiseen. Lopetin myös syömisen. En tietenkään kokonaan, mutta söin kerran päivässä jonkun Saarioisten roiskeläpän. Ruokahalu oli kadonnut kokonaan. Nukuin myös todella paljon.Ehkä 20 tuntia päivässä. Kävin suihkussa, pesin hampaat ja menin taas sänkyyn. Sängystä oli tullut mun turvapaikka pahaa maailmaa vastaan. Sen ajan mitä en nukkunut, itkin. Itkin, itkin ja itkin. Vuodatin niin paljon kyyneleitä, että iho silmien alla oli muuttunut araksi ja punaiseksi. (Tuona aikana kului paljon meikkivoidetta aina silloin, kun kävin kotikotona tai äidin kanssa kaupassa.) Aloin eristäytymään maailmasta, ja niin oli hyvä. Sain nuolla haavojani rauhassa ja unohtaa kaiken. Ainakin kovasti yritin unohtaa mutta mieli ei ollut samaa mieltä.


Jossakin vaiheessa tuli kuvioihin mukaan ajatuksia. Ajatuksia, jotka kääntyivät mua vastaan. "Vitun läski, et tuu ikinä kelpaamaan kenellekkään" tai "kaikilla olisi parempi ja helpompi olla jos sua ei ois olemassa". No siitä se ajatus sitten lähti... Rupesin ajattelemaan, että no tottahan tuo on. Mie en oo ollu perheelle, kun yksi suuri pettymys koko mun elämän ajan, joten miksi en helpottaisi niiden ja samalla myös omaa oloa? Myönnän, että en oo ollut se helpoin lapsi, teini tai nuori aikuinen. Kaikki mun päätökset ja valinnat eivät oo ollu niitä kaikista fiksuimpia mutta siltikin jostakin vielä tajusin, että jopa omasta mielestä noi ajatukset on aika extreemiä. Siltikin sivuutin tuon järjenäänen ja lähdin mukaan pahoihin ajatuksiin. Kaikki negatiiviset ajatukset, tunteet ja asiat rymähti päälle. Sitten eräänä tammikuisena iltana mun mieli kirkastu ihan täysin. Päätin, että nyt tämä tyttö tekee päätöksen eikä sure tai tunne muitakaan tunteita enää. Otin kaapista jätesäkkirullan, pakkasin vaatteet yms. niihin ja loput tavarat pahvilaatikoihin. Loput tavarat mitkä ei mahtunut jätesäkkeihin tai laatikoihin heitin kylmästi roskiin. Tämän urakan olin tehnyt seuraavaan aamuyöhön mennessä. Sitten tuli ehkä se riipaisevin vaihe, eli hyvästi- kirjeiden kirjoittaminen. Kirjoitin kaikille perheenjäsenille omat- sekä yhden yhteisen kirjeen. Muistan, että itkin ihan kamalasti näitä tehdessä, siltikään en lopettanut. Asettelin kirjeet näkyville eteisen senkin päälle, menin suihkuun, pesin hampaat, puin puhtaat vaatteet päälle, avasin jokaisen ikkunan asunnostani (en tiedä mikä idea tässä oli) ja menin keittiöön. Laitoin kannettavasta musiikkia soimaan, istuin lattialle, otin kaapissa kauan olleen viinapullon viereen ja lappasin suuhuni koko lääkekaapin sisällön. Unilääkkeet, särkylääkkeet jopa vitamiinit ja join pullon melkein tyhjäksi. Vähän ajan päästä filmi katkesi. 

Heräsin Päijät-Hämeen Keskussairaalasta. En tiedä miten olin sinne joutunut, mutta sieltä heräsin. Heräsin koneiden piipitykseen ja lääkärien sekä hoitajien höpötykseen. Olo oli taas pettynyt. Pettynyt siksi, että en päässytkään pois ja joudun taas tuntemaan. Eikä asiaa auttanut yhtään ne hoitajat jotka kliseisesti silittivät käsivartta ja sanoivat kuinka hyvä on, että olen vielä täällä. Olo oli sekainen ja tyhjä. Jossakin vaiheessa iskä ja äiti tuli sairaalaan, koska heille oli soitettu. Hieno homma! (huomaa sarkastinen sävy) Äiti oli selkeästi itkenyt koko matkan sairaalalle, koska naama oli punainen ja silmät vetiset. Iskä tapansamukaisesti ei näyttänyt tunteitaan. He tulivat sänkyni molemminpuolin ja iskä kysyi, että mikäs juttu tää taas oli? Vedin peiton naamani eteen ja aloin itkemään. Jotenkin vaivaalloisesti sain sanottua, että tahdon pois ja loppu aikaa en oikein muista. Ennen kuin nukahdin, näin huoneen ulkopuolella kuinka vanhempani ja lääkäri puhuivat. Lääkäri ojensi myös kirjeeni vanhemmilleni. Ne oli siis otettu mukaan asunnoltani samalla, kun minä lähdin. Porukat sitten lähti ja minä olin vielä päivän vuodeosastolla hirveästi höpöttävän huonekaverin kanssa. Seuraavaksi matkani jatkui suljetulle, eli psykiatrian osastolle numero 7, jossa vietin kaksi viikkoa.


Suljettu osasto, tuo kliininen, valkotakkisia ja *onnellisia* ihmisiä täynnä oleva tila. Joudun heti lääkärin kuulusteluun siitä, että mitä tein ja miksi. Tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Minut ohjattiin myös huoneeseen, jossa oli oma sänky ja huonekaveri. Vanhempi nainen, joka aina öisin nousi istumaan sänkynsälaidalle ja tuijotti. En tiedä tuijottiko minua vai seinää. Hänellä oli tapana myös huutaa öisin kirosanoja ja tappouhkauksia. Ei siis minulle mutta jollekkin. Ensimmäinen viikko meni lähinnä peiton alla pakoillen, valvoessa, itkiessä, suihkussa käymisessä, erilaisissa testeissä ja lääkärien kuulusteiluissa juoksemisessa. Loppujen lopuksi diagnoosi: Vaikea masennustila ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosin tuo viimonen on vähän niin ja näin, koska olen aina ollut aikamoinen vuoristorata. Toisella viikolla aloin jo hieman avautumaan lääkäreille ja toisille osastolla majaileville. Puhuin myös puhelimessa jos minulle soitettiin. Ystävystyin erään toisen potilaan kanssa ja olemme ystäviä edelleen. Sain myös uuden huonekaverin, nuoren tytön joka käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä ensimmäisellä viikolla. Annoin hänen olla rauhassa. Perheeni kävi myös pari kertaa osastolla juttelemassa niitä näitä. Sain lääkäreiltä erilaisia tehtäviä koskien itseäni. Milloin miti tehdä miellekartta  ja milloin piti kirjoittaa positiivisia asioita itsestäni. Tuo viimeinen on edelleen vaikeaa. Pääsin kahden viikon jälkeen kotiin eli muutin takaisin kotikotiin...Jee! (not). Olo oli pitkään tosi apea ja tyhjä. Lääkkeitä sain jos jonninmoisia. Niistäkin ajattelin, että eivät ne auta, koska muutos ei tapahtunutkaan sormia napsauttamalla. Terapiassa kävin  myös viikoittain. Mulla oli ihana terapeutti ja ainakin mun kohdalla terapia auttoi. Siellä opin, että apua voi pyytää vaikka se tuntuisi tarpeettomalta. Itse en apua pyytänyt, koska en tuntenut olevani sen arvoinen. Olin väärässä.

Tällä hetkellä olen siis onnellisesti kihloissa ihanan miehen kanssa ja meillä on mahtava elämä! Olen aidosti onnellinen. Yritän luoda itselleni itsevarmuutta, itseluottamusta ja myös jonninmoista rakkautta itseäni kohtaan. Toki on myös huonoja päiviä ja välillä tuntuu, että pää sanoo rix, rax ja pox. Mutta silloin hengittelen rauhallisesti ja sanon, ettei ole mitään hätää. Jos itketyttää niin sitten itken. Ei itku ole niin vakavaa ja välillä on hyvä päästää se ulos. Suurin *vaaratekijä* tässä henkisessä tasapainossa on mun 24h/7 stressitila. Mie stressaan ihan kaikesta, niin pienistä ettei niitä voi edes kuvitella. Tällä hetkellä en käy terapiassa enkä myöskään syö enää lääkkeitä. Olen saanut lääkäreiltä ns. terveen paperit. En usko, että masennuksesta voi ikinä parantua vaan uskon, että se piileskelee mielessä aina. Toivotaan kuitenkin, ettei enää näytä naamaansa mun elämässä :). Mie en ikinä uskonut, että olisin noin heikko, että ero voisi syöstä raiteiltaan. Mutta onko se heikkoutta? Ei minun mielestä. Ihminen tuntee.

Postauksen kuvat ovat sarjasta SEKASIN. Sarja sijoittuu suljetulle osastolla ja seuraa neljän eri henkilön elämää ja kemioita. Aivan mahtava sarja ja sitä voi seurata Yle Areenassa sekä Youtubessa. Itse katsoin sarjan areenasta, kaikki jaksot yhteen putkeen. Love it!

Superviikonloppu!

Meillä oli viimeviikonloppu ns. superviikonloppu. Koko viikonlopulle oli tekemistä ja hyvästä syystä. Meidän kolme vuotis päivä, Konstan synttärit, Euroviisufinaali, formulaa ja lätkää. Voiko parempaa viikonloppua ollakkaan! 

Perjantai 13, oli meille aika spessu. Minun ja K:n yhteiseloa tuli täyteen kolme vuotta. Ihan törkiän nopeesti on mennyt aika! Tuntuu, että vastahan mie laitoin K:n silloiseen blogiin kommentin. Siitä se sitten lähti ja viestittely muutui parisuhteeksi. Meidän yhteiselo ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, kuten ei yksikään parisuhde. On ollut mustasukkaisuutta, epäilyjä, suhteeseen sekaantuvia ystäviä sekä niitä klassisia riitoja. Mutta onneksi enempi on ollut naurua, rakkautta ja ihanaa yhdessäoloa. Me ollaan niin saman henkisiä palttiarallaa kaikissa asioissa, että edes hiljaisuus ei tunnu vaivaannuttavalta. Myö ei tehty mitään erikoista. Käytiin Hyvinkäällä syömässä ja that´s it. Ei olla mitään prameilevia tai hirveän häslingin ystäviä kumpikaan, joten yksinkertainen tapa sopii meille. 

Isosiskodarling kävi wiipun kanssa perjantai päivällä ja toi samalla mulle ja konstalle tuollasen makean paketin :D. BTW, arvasta ei tullu voittoa.


Tuollasen annoksen söin Momentossa. Yankee steak. Grillattu härän sisäfileepihvi, rapeaksi paistettua pekonia ja talon maustevoita sekä lisukkeena salaatti ja perunavaihtoehtona valkosipulikermaperunat.

Lauantaina sitten käytiin helsingissä. Olin varannut pienen yllärin K:n synttäreiden kunniaksi. Vaikka oikea päivä olikin vasta sunnuntaina. Mie, K, isosiskodarling ja hänen miesystävänsä käytiin vähän pakoilemassa. Kaikille meille oli ensimmäinen kerta aMazed Gamesillä. Me oltiin Kaksoisagentti- huoneessa KGB tunnelmassa. Eli pointtina on tunnin kuluessa päästä teemahuoneesta pois. Myö päästiin ulos, kun aikaa oli enää 1 minuutti jäljellä! Mikä jännitys! Mikä lavastus! Mitkä sydämentykytykset! Tuossa oikeasti saa käyttää aivoja ja kävi ilmi, että ei me ihan tyhmiä ollakkaan :D. Meitä oli tosiaan se neljän porukka ja jokainen keksi jonkun punaisen langan! Aivan mahtavaa ja suosittelen kaikille! Tuon jälkeen käytiin syömässä porukalla Naughty Brgr:issä, jonka jälkeen lähdettiin kotio.
Täällä ei valitettavasti saanut kuvata, joten no pics.

" Sinun epäillään varastaneen salaisen bioaseen Neuvostoliiton puna-armeijalta. Olet lukittuna KGB- agentin huoneeseen, ja kuulustelijasi saapuu tunnin kuluttua. Sinun on käytettävä älyäsi, luovuuttasi ja työskenneltävä ryhmäsi kanssa saumattomasti yhteen, jotta ehtisit paeta huoneesta ja todistaa syyttömyytesi. Ratkaistavanasi on pulmia, arvoituksia, koodeja ja lukkoja. Onko sinulla tarpeeksi luovuutta ja nokkeluutta tehtävään? Pakohuoneessa on esineitä Neuvosto- ajalta luomassa aitoa tunnelmaa. Pelatessasi opit myös mielenkiintoisia yksityiskohtia 1900- luvun KGB:n vakoojamaailmasta." 

Mie tykästyin tohon hommaan niin paljon, että varasin jo seuraavan huoneen ja ajankohdan!




"Tuon mie tilasin"


NYC JUUSTO HAMPURILAINEN. Jauhelihapihvi, cheddar juustoa, ranskalaista sinappia, ketsuppia, tomaattia, punasipulia, suolakurkkua ja salaattia.

Isosiskodarlingin kanssa ei pysty lähtemään mihkään ilman, että tulee pelleiltyä :D.





Telkkarin puolella olikin sitten urheilua ja viisuja. Euroviisut meni päin persettä, koska täysin väärä ja ihan kauhee biisi voitti. Sunnuntaina lätkä meni suomen kannalta loistavasti,  formulat meni mahtavasti, joten kaiken kaikkiaan viikonlopun arvosana 9 ½. 

Miten teillä vietettiin viikonloppua?

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kasvien ja kissojen yhteiselo

Monilta olen kuullut, että kissat eivät jätä kukkia / kasveja rauhaan. Mie oon siitä ilonen, että meidän kisit eivät ole koskenutkaan noihin vihreisiin. Se olen kyllä yleensä mie, joka saa tapettua kaikki vähänkin kasvavat vihreät asiat. Mie oon yhtä kaukana viherpeukalosta, kun Maa on Plutosta. Ollaan myös pari kertaa kasvatettu kissanruohoa (?) mutta sekään ei kauheaa kiinnostusta herättänyt meidän eläimissä.
















Kuinkas siellä, osaako kisit ja vihreet elää täydellisessä yhteisymmärryksessä?