tiistai 17. toukokuuta 2016

Your mind goes ping!


Toiset heikompia ja toiset vahvempia. Toiset arkoja ja toiset rohkeita. Toiset puhumattomia ja toiset puheliaita. Toiset avuttomia ja toiset avunpyytäjiä. Mie kuulun ja oon aina kuulunut tuohon ns. negatiivisempaan osioon. Mielenterveysongelmat ja niistä puhuminen. Toisille se on häpeä ja toisille voimaannuttava kokemus. Kun nämä asiat on ollu nyt aika paljon pinnalla ajattelin, että miekin rohkaistun ja kerron omin sanoin mun tarinan. Suurin osa tästä rohkeudesta on kiittäminen SEKASIN- sarjaa. Toisaalta pelottaa ihan hirveesti, että mitä ihmiset ajattelee, kun lukevat tämän. Katsovatko nenänvartta pitkin vai halaavatko. Meidän perheessä tämä mun "juttu" on ollut suljettu ja salainen tapaus. Ettei vaan kukaan saisi tietää, koska ulkokuori pitää olla kiiltokuvamainen. Perheensisäiset asiat ei kuulu muille! Näin mulle ja muille sisaruksille on opetettu pienestä iästä asti. 

Miksi tätä piilotellaan?


Muutamia vuosia sitten mun mieli sanoi rix, rax ja pox. Ihan kuin siinä riisimuromainoksessa. Mulla oli kuuden vuoden parisuhde mennyt poikki ja se romahdutti. Vaikka tämä ei ollutkaan mun vikaa, niin siitä huolimatta tunsin aivan äärentöntä pettymystä ja vihaisuutta itseäni kohtaan. "Jaahas, taas yksi asia lisää minkä ryssit". "Etkö nyt kerrankin olisi voinut saada jotakin onnistumaan!" "Miksi et voinut olla sellainen, että hänen ei tarvitsisi rakastaa muitakin?". Kaikki ajatukset päänsisällä romahdutti. Multa on aina puuttunut itseluottamus, itsevarmuus ja oon aina ollut se seinäkukkanen. Ja tässä vaiheessa kaikki ehkä ne vähäisimmät rippeetkin noista asioista hävisi kuin pieru saharaan. Joku voi ajatella, että siis haloo, miehen takia tollasta... No nii-i, juurikin miehen takia. Tiiätkö, kun oot kuusi vuotta (jollekkin lyhyt aika) antanut itestäs 150%, rakastanut 100%:sesti, kuvitellut yhteistä eämää ja sitten se kupla puhkaistaan... 

Toki koitin näytellä kaikille, että ei tässä mitään. It´s all good. Varsinkin vanhemmilleni ja yleensäkin perheelle näytin juurikin sitä lapsena opittua kiiltokuvaa. Kuitenkin, kun olin yksin kotona tilanne oli aivan toinen. Huomasin vähitellen, että mikään ei oikein kiinnostanut. Tahdoin vain olla kotona enkä nähdä ketään. Pakolliset kotikotona käymiset hoidin hymyssä suin, mutta muuten olin yksin kotona. Postitkin hain laatikosta yöllä, etten vain vahingossakaan törmäisi toiseen ihmiseen. Lopetin myös syömisen. En tietenkään kokonaan, mutta söin kerran päivässä jonkun Saarioisten roiskeläpän. Ruokahalu oli kadonnut kokonaan. Nukuin myös todella paljon.Ehkä 20 tuntia päivässä. Kävin suihkussa, pesin hampaat ja menin taas sänkyyn. Sängystä oli tullut mun turvapaikka pahaa maailmaa vastaan. Sen ajan mitä en nukkunut, itkin. Itkin, itkin ja itkin. Vuodatin niin paljon kyyneleitä, että iho silmien alla oli muuttunut araksi ja punaiseksi. (Tuona aikana kului paljon meikkivoidetta aina silloin, kun kävin kotikotona tai äidin kanssa kaupassa.) Aloin eristäytymään maailmasta, ja niin oli hyvä. Sain nuolla haavojani rauhassa ja unohtaa kaiken. Ainakin kovasti yritin unohtaa mutta mieli ei ollut samaa mieltä.


Jossakin vaiheessa tuli kuvioihin mukaan ajatuksia. Ajatuksia, jotka kääntyivät mua vastaan. "Vitun läski, et tuu ikinä kelpaamaan kenellekkään" tai "kaikilla olisi parempi ja helpompi olla jos sua ei ois olemassa". No siitä se ajatus sitten lähti... Rupesin ajattelemaan, että no tottahan tuo on. Mie en oo ollu perheelle, kun yksi suuri pettymys koko mun elämän ajan, joten miksi en helpottaisi niiden ja samalla myös omaa oloa? Myönnän, että en oo ollut se helpoin lapsi, teini tai nuori aikuinen. Kaikki mun päätökset ja valinnat eivät oo ollu niitä kaikista fiksuimpia mutta siltikin jostakin vielä tajusin, että jopa omasta mielestä noi ajatukset on aika extreemiä. Siltikin sivuutin tuon järjenäänen ja lähdin mukaan pahoihin ajatuksiin. Kaikki negatiiviset ajatukset, tunteet ja asiat rymähti päälle. Sitten eräänä tammikuisena iltana mun mieli kirkastu ihan täysin. Päätin, että nyt tämä tyttö tekee päätöksen eikä sure tai tunne muitakaan tunteita enää. Otin kaapista jätesäkkirullan, pakkasin vaatteet yms. niihin ja loput tavarat pahvilaatikoihin. Loput tavarat mitkä ei mahtunut jätesäkkeihin tai laatikoihin heitin kylmästi roskiin. Tämän urakan olin tehnyt seuraavaan aamuyöhön mennessä. Sitten tuli ehkä se riipaisevin vaihe, eli hyvästi- kirjeiden kirjoittaminen. Kirjoitin kaikille perheenjäsenille omat- sekä yhden yhteisen kirjeen. Muistan, että itkin ihan kamalasti näitä tehdessä, siltikään en lopettanut. Asettelin kirjeet näkyville eteisen senkin päälle, menin suihkuun, pesin hampaat, puin puhtaat vaatteet päälle, avasin jokaisen ikkunan asunnostani (en tiedä mikä idea tässä oli) ja menin keittiöön. Laitoin kannettavasta musiikkia soimaan, istuin lattialle, otin kaapissa kauan olleen viinapullon viereen ja lappasin suuhuni koko lääkekaapin sisällön. Unilääkkeet, särkylääkkeet jopa vitamiinit ja join pullon melkein tyhjäksi. Vähän ajan päästä filmi katkesi. 

Heräsin Päijät-Hämeen Keskussairaalasta. En tiedä miten olin sinne joutunut, mutta sieltä heräsin. Heräsin koneiden piipitykseen ja lääkärien sekä hoitajien höpötykseen. Olo oli taas pettynyt. Pettynyt siksi, että en päässytkään pois ja joudun taas tuntemaan. Eikä asiaa auttanut yhtään ne hoitajat jotka kliseisesti silittivät käsivartta ja sanoivat kuinka hyvä on, että olen vielä täällä. Olo oli sekainen ja tyhjä. Jossakin vaiheessa iskä ja äiti tuli sairaalaan, koska heille oli soitettu. Hieno homma! (huomaa sarkastinen sävy) Äiti oli selkeästi itkenyt koko matkan sairaalalle, koska naama oli punainen ja silmät vetiset. Iskä tapansamukaisesti ei näyttänyt tunteitaan. He tulivat sänkyni molemminpuolin ja iskä kysyi, että mikäs juttu tää taas oli? Vedin peiton naamani eteen ja aloin itkemään. Jotenkin vaivaalloisesti sain sanottua, että tahdon pois ja loppu aikaa en oikein muista. Ennen kuin nukahdin, näin huoneen ulkopuolella kuinka vanhempani ja lääkäri puhuivat. Lääkäri ojensi myös kirjeeni vanhemmilleni. Ne oli siis otettu mukaan asunnoltani samalla, kun minä lähdin. Porukat sitten lähti ja minä olin vielä päivän vuodeosastolla hirveästi höpöttävän huonekaverin kanssa. Seuraavaksi matkani jatkui suljetulle, eli psykiatrian osastolle numero 7, jossa vietin kaksi viikkoa.


Suljettu osasto, tuo kliininen, valkotakkisia ja *onnellisia* ihmisiä täynnä oleva tila. Joudun heti lääkärin kuulusteluun siitä, että mitä tein ja miksi. Tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Minut ohjattiin myös huoneeseen, jossa oli oma sänky ja huonekaveri. Vanhempi nainen, joka aina öisin nousi istumaan sänkynsälaidalle ja tuijotti. En tiedä tuijottiko minua vai seinää. Hänellä oli tapana myös huutaa öisin kirosanoja ja tappouhkauksia. Ei siis minulle mutta jollekkin. Ensimmäinen viikko meni lähinnä peiton alla pakoillen, valvoessa, itkiessä, suihkussa käymisessä, erilaisissa testeissä ja lääkärien kuulusteiluissa juoksemisessa. Loppujen lopuksi diagnoosi: Vaikea masennustila ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosin tuo viimonen on vähän niin ja näin, koska olen aina ollut aikamoinen vuoristorata. Toisella viikolla aloin jo hieman avautumaan lääkäreille ja toisille osastolla majaileville. Puhuin myös puhelimessa jos minulle soitettiin. Ystävystyin erään toisen potilaan kanssa ja olemme ystäviä edelleen. Sain myös uuden huonekaverin, nuoren tytön joka käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä ensimmäisellä viikolla. Annoin hänen olla rauhassa. Perheeni kävi myös pari kertaa osastolla juttelemassa niitä näitä. Sain lääkäreiltä erilaisia tehtäviä koskien itseäni. Milloin miti tehdä miellekartta  ja milloin piti kirjoittaa positiivisia asioita itsestäni. Tuo viimeinen on edelleen vaikeaa. Pääsin kahden viikon jälkeen kotiin eli muutin takaisin kotikotiin...Jee! (not). Olo oli pitkään tosi apea ja tyhjä. Lääkkeitä sain jos jonninmoisia. Niistäkin ajattelin, että eivät ne auta, koska muutos ei tapahtunutkaan sormia napsauttamalla. Terapiassa kävin  myös viikoittain. Mulla oli ihana terapeutti ja ainakin mun kohdalla terapia auttoi. Siellä opin, että apua voi pyytää vaikka se tuntuisi tarpeettomalta. Itse en apua pyytänyt, koska en tuntenut olevani sen arvoinen. Olin väärässä.

Tällä hetkellä olen siis onnellisesti kihloissa ihanan miehen kanssa ja meillä on mahtava elämä! Olen aidosti onnellinen. Yritän luoda itselleni itsevarmuutta, itseluottamusta ja myös jonninmoista rakkautta itseäni kohtaan. Toki on myös huonoja päiviä ja välillä tuntuu, että pää sanoo rix, rax ja pox. Mutta silloin hengittelen rauhallisesti ja sanon, ettei ole mitään hätää. Jos itketyttää niin sitten itken. Ei itku ole niin vakavaa ja välillä on hyvä päästää se ulos. Suurin *vaaratekijä* tässä henkisessä tasapainossa on mun 24h/7 stressitila. Mie stressaan ihan kaikesta, niin pienistä ettei niitä voi edes kuvitella. Tällä hetkellä en käy terapiassa enkä myöskään syö enää lääkkeitä. Olen saanut lääkäreiltä ns. terveen paperit. En usko, että masennuksesta voi ikinä parantua vaan uskon, että se piileskelee mielessä aina. Toivotaan kuitenkin, ettei enää näytä naamaansa mun elämässä :). Mie en ikinä uskonut, että olisin noin heikko, että ero voisi syöstä raiteiltaan. Mutta onko se heikkoutta? Ei minun mielestä. Ihminen tuntee.

Postauksen kuvat ovat sarjasta SEKASIN. Sarja sijoittuu suljetulle osastolla ja seuraa neljän eri henkilön elämää ja kemioita. Aivan mahtava sarja ja sitä voi seurata Yle Areenassa sekä Youtubessa. Itse katsoin sarjan areenasta, kaikki jaksot yhteen putkeen. Love it!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti