lauantai 30. heinäkuuta 2016

Vahvasta heikoksi vol. 2

 Tässä aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, että isi on sairas. On ollut jo jonnin aikaa varma, että tämä sairaus on ALS... P*rkele. 

Kirjoitin myös, että tauti on vienyt liikkuvuuden 99,9%:sti. Nyt tuo luku on täysi 100. Tiedättekö ne vanhat ihmiset, jotka ovat painuneet kasaan eikä ryhti ole ollenkaan suora ja joidenkin kädet ovat ns. käpristyneet? No, tälläinen on nykyään myös isin keho. Noin kuukausi sitten asennettiin Peg- ruokintaletku (?), koska myös kieli lakkasi toimimasta. Nieleminenkin on mahdotonta, sen takia suuhun ei laiteta enää mitään. ruokinta ja nesteytys tapahtuu tämän mahaletkun kautta. Tauti on edennyt vauhdilla ja rankasti, samalla tappanut ihmisen siinä tiellä. Kukaan ei tiedä taudin seuraavia vaiheita, koska jokaisella se on erilainen mutta keuhkot tai sydän on vaarassa.

Isi on siirtynyt takaisin Porvooseen. Mikä on hyvä, koska Attendon Valkamahovin hoito- / palvelukoti oli aivan järkyttävän huono paikka! Älkää ikänä pistäkö läheisiänne sinne ihmishautomoon. Hyvä myös senkin takia, että läheiset pääsevät helpommin porvooseen isiä katsomaan. Itse en ole edelleenkään saanut jalkoja tottelemaan sen vertaa, että veisivät isin luo. Tiedän, että pitäisi käydä paljon, paljon, paljon useammin mutta en vaan kykene. Sain ensimmäisestä kerrasta niin kauheita painajaisia ja pahan olon pitkäksi aikaa, että ei... Tiedän, että isi tykkäisi jos kävin mutta tiedän myös sen, että ei hän tykkäisi siitä jos menisin ja itkisin koko vierailun ajan. En halua aiheuttaa sitä tuskaa isille. Hänellä on jo tarpeeksi. Haluan muistaa isin terveenä ja vahvana enkä sairaana ja pienenä. 

Käytiin keskiviikkona K:n, ja isin erittäin hyvän ystävän / edunvalvojan kanssa tyhjentämässä tämä valkamahovissa oleva isin huone. Ei siellä kamalasti säästettävää ollut. Suurin osa meni kierrätyskeskukseen ja osa lähti Viroon seurakunnan kautta hyväntekeväisyyteen. Toin kotiin muutaman kuvan, muutamia tauluja sekä joitain pieniä asioita. Toki isille meni porvooseen niitä tärkeimpiä juttuja. Mie oon niin onnellinen ja todella kiitollinen, että isillä on tuollainen ystävä vierellään. Vahva ja topakka nainen, joka ei ajattele kuin isin parasta, hoitaen isin asioita ja sillälailla helpottaen hänen oloaan. Maailmassa pitäisi enemmän olla Piian kaltaisia ihmisiä, niin tämä olisi paljon parempi paikka olla. Kirjoitin isille kirjeen ja tein hänelle päivitetyn kuvakollaasin viemiseksi sunnuntaina, kun piia menee isiä katsomaan. Kuvakollaasin voin laittaa edellisen viereen. Vaikka en käy isiä katsomassa niin pidän hänet kuitenkin meidän elämässä mukana. 

Mie liityin pari päivää sitten ALStuttu- yhdistykseen. He löytyvät myös täältä. Yhdistyksen sivuilta saa tietoa taudista ja myös uutisia sairauteen liittyvistä asioista. Kuten siitä, että byrokratia estää alssia hidastavien lääkkeiden tuonnin suomeen... Myös yhdistyksen foorumilta saa vertaistukea. Itse postasin sinne teksin ja heti samana iltana sain todella paljon tykkäyksia ja tukea tekstini ansiosta. Löysin sitä kautta kohtalotoverin, jonka kanssa ollaan nyt vaihdettu yksityisviestejä. Aivan ihanaa, että tälläinen paikka on olemassa! Vasta ehkä nyt olen oikeasti alkanut puhumaan aiheesta. Juurinkin tämän kohtalotoverin ansiosta. On paljon helpompi puhua jollekkin, joka käy läpi samaa kuin esim jos puhuisin K:lle tai jollekkin perheenjäsenelle. Ei sillä, etteikö muille voisi puhua mutta on se helpompi puhua toiselle asiaa läpikäyvälle. Tälläinen henkilö kuitenkin oikeasti ymmärtää mitä käyn läpi, ja sen ansiosta osaa tukea ja sanoa oikeita asioita. Näille ihmisille puhumalla saa ehkä gramman painoa pois hartijoilta. 

Puhuin edellisessä postauksessa myös siitä, että odotan kauhulla koko ajan sitä puhelua missä ääni luurin toisessa päässä kertoo, että isiä ei enää ole. Odotan sitä puhelua vieläkin, mutta kera myös pienimuotoisen helpotuksen tunteen. Olisihan se isille (ja myös mulle) suuri helpotus jos isi pääsisi pois, eikä tarvitsisi kärsiä. Kärsin myös unettomuudesta. Tosin, unettomuudesta olen kärsinyt myös aikaisemmin mutta varmasti tämäkin vaikuttaa siihen. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että tämä puhelu tulee yöllä, enkä sen takia osaa nukkua ollenkaan. Ja jos nukun, niin jollainlailla isin tilanne hiipii uniin. Vaikka se ei viipyisi pitkään, se on kuitenkin jokaisessa unessa läsnä. Tämä sairaus ei tapahdu mun kehossa, mun keho kuitenkin elää siinä. Se näkyy kropan sekaisuutena, jännitteinä sekä stressitasossa joka on normaalista 150%:sta noussut ainakin 500:taan. Ja eihän sitä tiedä kuinka kauan isi vielä sinnittelee mutta olen tehnyt pienillä ranskalaisilla viivoilla paperille suunnitelmia hautajaisista. Julmaako? Siitä en tiedä, mutta (omasta mielestäni) on parempi jollain tavoin valmistautua tulevaan. Vaikka sitä pahinta tulevaa ei haluisikaan tulevan. 

Tälläisiä mietteitä tänä yönä.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Laulu raikaa!

No ainakin jonkin verran. Keskiviikkona Keravan Aurinkomäellä oli yhteislaulutilaisuus, ja toki sinne oli mentävä. K:kin lähti mielellään mukaan. Ilma oli aivan mahtava, aurinko porotti melkeempä pilvettömältä taivaalta ja yleisöä laulatti trubaduuri / näyttelijä Heikki Lund. Laulut olivat vanhaa tuotantoa, Junnu Vainiota ja myöskin Juicea. Yleisö koostukin suurimmaksi osaksi vanhemmista ihmisistä, joten en ihmettele lauluvalintoja yhtään. Mie olin kuullut useemmat laulut kyllä, mutta en osannut kaikkia laulaa. Joten silloin tyydyin kuuntelemaan muita ja ottamaan kuvia. Kuvista puheenollen, niitä nyt tuossa alapuolella. Kuvia tuon palttiarallaa tunnin aikana otin yli sata, mutta rajasin ne pariinkymppin ja niistä otoksista nyt tässä postauksessa muutama. HiH, mie aina vähän innostun tuosta kuvaamisesta.

Huomatkaa kuvissa uusi copyright, jonka suunniteli mun ihana ja rakas ystävä Jonna Puputti. Copyright on jonkseenkin joka kuvassa erikokoinen, mutta eipä kai tuohon kuole :D. Pitänee vaan löytää se oikea koko, niin sitten helpompi liittää se kaikkiin otoksiin.


Kenen lie?


Laulujen sanat jaettiin paikanpäällä.

Yleisöäkin oli ihan mukavasti paikalla. Meidän takana ja sivulla istui vielä ihmisiä.




Näin meni meidän keskiviikko. Kuinkas teillä?




maanantai 18. heinäkuuta 2016

Wanhaan malliin

Kun on kesä se tarkoittaa, että mun kotikylällä on jokavuotiset latotanssit. Mie ja K ollaan käyty niissä koko yhdessäolo ajan. Eli tää on myös meille perinne. Tosi kiva perinne! Myöskin tällä tapaa pääsee landemaisemiin, hyvän musiikin tahtiin, tanssin pyörteisiin, hyvien tarjoilujen pariin ja vanhojen sekä uusien ihmisten seuraan. Tällä kertaa tansseissa oli uusi tanssiyhtye. He hoitivat tanssituksen aivan mahtavasti! Myö tanssittiin koko ilta. Välillä pidettiin hengitys- ja evästaukoja, mutta muuten viihdyttiin tanssilattialla. 






perjantai 8. heinäkuuta 2016

Unettomuutta tarjolla

Väsyttää, päätä särkee, ärtyneisyyttä ilmassa... Tämä kaikki johtuu siitä, että mulla on taas jokin unettomuuskausi käynnissä. Meillä menee kisit ja K nukkumaan siinä klo: 22-23 ja mie menen sänkyyn pyörimään. Josta sitten nousen kyllästyneenä ylös, ja suuntaan takaisin olohuoneeseen katsomaan telkkaria. Harvoin sieltä telkkaristä yöllä mitään tulee, mutta kunhan tuijottelen paremman tekemisen puutteessa. Aamulla sitten yleensä menen sänkyyn ja nukahdan jos nukahdan. Nukahtaessa nukun sen 2-4h. 

Onko muilla unettomuutta?
Vinkkejä tän lopettamiseksi?

Osittain myös tämän takia postauksia ei ole tullut. En vaan yksinkertaisesti jaksa keskittyä kirjottamaan postauksia, kun aivoissa pyörii heinäpallo läpivedon seurauksena. Jotta ehkä ymmärrätte hiljaisuuden. Minul on ollut tälläsiä kausia myös aikaisemmin, mutta ne on sit loppujen lopuksi mennyt ohi. Toivottavasti tämäkin loppuu kohta. Aikaisemmin oon käyttänyt nukahtamis- / unilääkkeitä, mutta ne oli aikalailla mitäänsanomattomia. Ei tuonut mulle ainakaan haluttua tulosta, jotta lopetin. Hohhoijaa, mie kestän tän! 

Sitä kerkiää sitten nukkumaan, kun on kuollut. No hey, c´mon vitsi! Huono, jotta laitetaan väsyn piikkiin :). 



maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kun isäntä on poissa...

...emäntä hyppii pöydällä.

No ei vais. Konsta lähti viime viikonlopuksi eräjormailemaan johonkin hevonv*tunkuubaan, joten mie jäin pitämään huushollia pystyssä. Ei siinä, oma-aika on ihan kivaa. Mie vaan en osaa yhtään nukkua jos K ei ole siinä vieressä. Nyt on erittäin vähäuninen viikonloppu takana, mutta mitäs mie oikein tein?

Matkustin bussilla.

Kävin Hesburgerissa pitkästä aikaa.



Kun olin odottamassa bussia kotioppäin, niin kuulin yllättävän hyvää musiikkia Keravan Aurinkomäeltä. Onneksi päätin missata kyseisen bussin ja mennä katsomaan, että mitä tapahtuu. Aurinkomäellä esiintyi Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan show band! Aivan mahtava bändi! Vetivät biisejä aina Antti Tuiskusta Princeen ja kaikkea siltä väliltä! Suosittelen kuuntelemaan livenä jos mahdollista. Tuossa kuvaamassani videossa bändi laulaa Robinin Yö kuuluu meille- biisin.

Kotiin päästyäni...

Pesin Pojun ja Hilman molemmat hiekkalaatikot.

Yllätin Pojun.

Huolehdin mun kukkasista, kun kerrankin olen pystynyt pitämään ne hengissä!

Lellin meitin lapsia. Kai sitä nyt välillä pitää hemmotella :).

Tein pizzaa. Tonnikala-ananas-aurajuusto-salami.

Pesin pari koneellista pyykkiä.

Katsoin Adelen elämä: osat 1&2- elokuvan.

Ja tietenkin leffasnäksit oli mukana.

Sunnuntaina sitä vaan odotteli tuota isäntää kotio.
Jotta sellanen viikonloppu täällä. 
Mitenkäs siellä?