keskiviikko 11. tammikuuta 2017

56%


Ah, tuo jännittävä hetki milloin mies on polvillaan edessäsi ja odottaa vastaustasi. Vastatakko kyllä vai ei? Itse vastasin kyllä, kun K kysyi. En ikinä uskonut, että menen kihloihin. Toki tiputtelin tiuhaan tahtiin vihjeitä siitä, että olisi mukava olla kihloissa ja mennä naimisiin. Mutta kuitenkin kosinta oli iso yllätys.

Meillä kosinta oli suloinen ja arkinen. Aivan niinkuin olin halunnukkin. Siihen liittyi soittorasia ja parkkipaikka. Itse en ole edellenkään sellainen ihminen, joka tahtoisi kaikenmaailman häsläystä ja Eiffel tornin sisältävän kosinnan. Turhaa, omasta mielestäni. Riippuu toki siitäkin mistä kukin tykkää. Kosinnan jälkeen ajoimme ostamaan sormukset, tulimme kotiin ja joimme lasit skumppaa jonka jälkeen jatkoimme arkea eteenpäin. 


Kosinnan jälkeen matka jatkuu avioliittoon. Tai ainakin tämä on oletettavaa. Avioliitto on näyttö siitä, että toinen oikeasti haluaa olla ja jakaa elämänsä kanssasi. Kosinta on merkki myös siitä, että nyt saa alkaa suunnittelemaan sitä isoa päivää. 

Mikä on sopiva aika olla kihloissa ennen avioliittoa? Myö ollaan oltu kihloissa 2014 vuodesta lähtien, eikä päivää ole vielä päätetty. Tämä asia on toisaalta ihan fine, koska häät maksavat jonninverran, joten meidän pitää säästää. Mutta sitten taas toisaalta ahdistaa, että emme ole naimisissa. Koska voitaisiin mennä maistraatissa naimisiin ja pitää itse hääjuhla jonain myöhempänä ajankohtana. Me joudutaan kuitenkin ensin maistraattiin, koska kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon, joten miksipä ei sinne mentäisi heti? 

Mulle ns. jarruttelu viestittää sitä, että ehkä K ei välttis haluakkaan naimisiin mun kanssa. Jarruttelu aiheuttaa epävarmuutta ja pelokkuutta. Epävarmuutta henkilökohtaisesti ja pelokkuutta parisuhteen jatkon suhteen. Tässä vähän ajan sisällä on muutama tuttu pariskunta mennyt tai on menossa naimisiin ja toki olen onnellinen heidän puolestaa, mutta ainoa ajatus feikkihymyn takana on, että miksi en minä? Tulevana kesänä ollaan taas menossa vieraiksi läheisten häihin ja ahdistaa jo valmiiksi se, että pitää feikata hymy ja ottaa vastaan (mahdolliset) kiusalliset kysymykset siitä, että noooh, koskas te meette naimisiin... Elämä ei tietenkään ole ruusuilla tanssimista ja meilläkin on omat haasteemme, mutta ei ne samaiset haasteet ole muitakaan estänyt menemästä naimisiin. Just saying... 

Mulla on myös sellanen hääikä, jonka ylittyessä en mene enää naimisiin, vaan olen vain kihloissa koko loppuelämäni. Mun äiti ja isäpuoli on ollut kihloissa yli 20 vuotta, ja kaippa sellanen kohtalo odottaa muakin. Ei siinä, kihloissa olo on kiva välitila missä olla, kun ei tiedä et eroaako, ollakko kihloissa lopunelämää vai mennäkkö naimisiin. Mie oon onnellinen näinkin, mutta tahdon kyllä uuden sormuksen, jota jaksan katsella sitten loppuikäni. HiH. En kuitenkaan tahdo erota, koska K ja tämä meidän parisuhde on parasta mitä mun elämässä on, ja mitä mulle on ikinä tapahtunut. K tietää mun ajatukset tästä, joten pallo on aikalailla hänellä. 


Ajattelen (nykyään) avioliitosta jokseenkin kyynisesti myös sen takia, että itsellä ei ole yhdenkään onnistuneen avioliiton mallia. Ei perheessä eikä myöskään suvussa. Kaikki avioliitot ovat päättyneet eroon. Joten miksi omani olisi poikkeus? Toki (naimisiin jos mennään) haluan sellaisen avioliiton, joka kestää kuolemaan asti. Olen aina ollut sitä mieltä, että naimisiin mennään vain kerran. Se hoidetaan kunnolla ja mie oon valmis tekemään töitä onnistuneen avioliiton puolesta. Tässä asiassa ihailen suuresti mun mummia. Meidän vaari kuoli 80- luvulla ja mummi on siitä asti ollut yksin. Mummilla on sama ajatus, että naimisiin mennään vain kerran ja ollaan yhdessä kuolemaan asti. Toisaalta surullista, että mummi on yksin mutta toisaalta kunnioitettavaa, että mummi kunnioittaa vaaria ja omia aatteitaan.

Katsoin tässä männä viikolla ohjelman, jossa periskunnan nainen ei halunnut naimisiin, juuri mahdollisen avioeron takia. Ymmärrän hänen perusteltuja ajatuksia todella hyvin. Ymmärrän sen tunteen, joka tulee epäonnistumisen pelosta eikä kukaan tahdo sellaista tuntea. Tiesittekö, että pelkästään suomessa avioliitoista eroon päättyy n. 56% ? Tuo on ollut luku viimevuosina. Pelottava luku, ainakin omasta mielestäni. Mitä tämä viestittää? Sitäkö, että nykyään erotaan liian helposti vai siitä, että eroamisesta on tehty liian helppoa? 

Tein muutamalle avioeron läpikäyneelle henkilölle kyselyn siitä, että miksi heidän avioliittonsa epäonnistui, tai miksi he luulevat sen epäonnistuneen. Kaikki vastasivat avoimesti tähän kyselyyn. Iso kiitos siitä! Kysymykset ja vastaukset alapuolella.

KYSYMYKSET:

1) Kauan olitte naimisissa ennen eroa?
2) Kumman alotteesta avioeroprosessi alkoi?
3) Miksi avioliitto epäonnistui?
4) Erotaanko nykypäivänä helposti ja onko eroaminen tehty liian helpoksi?
5) Jos saisit palata ajassa taaksepäin avioliittoon, mitä tekisit toisin ettei avioeroa tulisi vai oliko ero paras vaihtoehto?

VASTAUKSET:

Mia:
- Kauan oltiin naimisissa... 2 vuotta. En edes kunnolla muista. Ero alkoi omasta aloitteesta. Oltiin liian nuoria, itse en ollut valmis. Nykyään mennään naimisiin myös liian helposti ja kyllä erotaankin, kun on avioliitolle liian epärealistisia odotuksia. Olisi pitänyt pitää paremmin sitoumuksesta kiinni. 

Tanja:
- Oltiin 13 vuotta yhdessa ja niistä 8 naimisissa. Puoliso halusi erota. Ei avioliitto näin jälkeenpäin ajateltuna epäonnistunut :). Puoliso halusi itselleen toisenlaisen elämän, eikä voi yksilöidä syitä. Yhtenä ehkä sellainen kliseinen erilleen kasvaminen, kun kakarasta asti oltiin oltu yhdessä. Erotaan varmaan helpostikin. Ja erohan periaatteessa menee muutaman paperin täytöllä. Muuten kyllä raskas ja pitkäkin tunnetason prosessi, ainakin itsellä. Nyt vuosien jälkeen, en haluaisi palata, enkä mitään omalla kohdallani tekisi toisinkaan. Silloin, kun ero oli vaiheessa ajattelin paljonkin, että mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta nykyään siis ajattelen, että sen pitikin tapahtua.

Jani:
- Naimisissa oltiin 5-7 vuotta ja puolison aloitteesta alkoi ero. Loppujen lopuksi kuitenkin yhteinen päätös. Avioliitossa meni pieleen niin monta asiaa. Jos yksi asia pitää sanoa, niin lastenhoito apu oli nollassa. Nykypäivänä erotaan liian helposti, mutta meille eroaminen oli h*lvetin vaikeaa. En tiedä tekisinkö mitään toisin... Lapsista olen tosi kiitollinen, mutta rehellisesti sanottuna olisi parempi jos ei oltas ikinä tavattu ex-puolison kanssa. 

Tuulia:
- 3-4 vuotta. Eroprosessi alkoi minun aloitteesta. En haluaisi kertoa, mutta se oli monien asioiden summa. En tiedä erotaanko helposti, kai se riippuu parisa. Joka tapauksessa eroamista ei ole tehty helpoksi. Meidän tapauksessa ero oli paras vaihtoehto.


Jos naimisiin asti pääsee, miten saada onnellinen avioliitto? Miten saada liitto kestämään koko elämän niin, että ei sisälly tuohon 56%:iin? Tein kyselyn pitkän avioliiton omaaville henkilöille ja kaikki vastasivat miellään. Isot kiitokset myös heille! Kysymykset ja vastaukset alapuolella.

KYSYMYKSET:

1) Kuinka kauan olitte kihloissa, ennen naimisiin menoa?
2) Kauan olette olleet naimisissa?
3) Miten olette saaneet avioliiton kestämään?

VASTAUKSET:

Jaana:
- Kolme vuotta kihloissa, ennen naimisiin menoa. Kesäkuussa tulee 29 vuotta täyteen avioliiton kahleissa. Avioliiton saa kestämään antamalla toiselle tilaa, omaa aikaa yms. Ei saa rajoittaa liikaa harrastuksia, menemisiä, tekemisiä eikä myöskään omaa persoonaa.

Mirva & Make: 
- Yhdessä oltiin 1v 2kk ennen häitä. Naimisissa ollaan oltu 40v ja 6kk. Hmm, on ollut helppoja ja vaikeita vaiheita, mutta me on jotenkin kunnioitettu aina toisiamme, eikä olla tehty tai sanottu ihan peruuttamattoman kamalaa, jota ei saa anteeksi. Pidetty aina toisen puolta ongelmatilanteissa. Ei olla luovutettu vaikka joskus on ollut paskoja päiviä. Ei osata lyhyemmin tai tarkemmin sanoa :). Niin, kai se ihan lyhyesti sanottuna on rakkautta.

Tuula:
- Avoliitossa ei menty koskaan kihloihin, mutta 6 vuotta oltiin yhdessä ennen naimisiin menoa. 1990 mentiin naimisiin, eli pian 27 vuotta olemme olleet naimisissa. Avioliittoon kuuluu paljon: rehellisyys, kunnioitus, eikä mikään ole itsestäänselvyys, rakkaus, ystävyys, kunnon puhdistavat ja rakentavat riidat jota minä en aina pysty noudattamaan, anteeksi antaminen sekä saaminen ja mkä tärkeintä minä olen minä ja mies on kuka on ja välillä olemme me. Avioliiton saa toimimaan niin, että molemmat antaa toisilleen tilaa tehdä omia juttujaan. Joka päivä on myös hyvä antaa pieniä hellyydenosoituksia välittämisen merkiksi, emme mene vihoissamme nukkumaan, kun koskaan ei tiedä koska on viimeinen päivä. Ja mitä tulee seksiin, se oli tärkeämpää nuorempana mitä nyt. Nykyään monesti riittää toisen läheisyys. Rakkaus muuttuu erilaiseksi ikäämyöden, syvemmäksi. Näillä tavoin meidän avioliitto on edelleen vahva ja hyvä.

Kertokaa omia kokemuksianne avioliitosta tai avioerosta. Kertokaa myös siitä, että mitä ajatuksia tämä postaus toi.



4 kommenttia:

  1. Me ollaan seurusteltu tänä kesänä 16 vuotta, siitä 14 vuotta oltu kihloissa. Mä olen tiennyt ihan alusta asti, ettei mies halua naimisiin, mutta kihloihin kuitenkin mentiin. Tosin hän ei kosinut mua naimisiin, vaan nimenomaan kihloihin :D Se oli tuolloin ihan fine ja en ihan tuon ikäisenä olis halunnutkaan naimisiin. Nyt näin yli kolmekymppisenä haluaisin jo naimisiin, mutta näinkin on ihan hyvä olla :) Mies kosii, kun hänestä tuntuu siltä. Ei meidän elämä varsinaisesti siitä mitenkään muutu, vaikka virallisesti oltaisiinkin aviopari. Suurin syy naimisiinmenoon olisi ehkä taloudelliset syyt ja toisaalta haluaisin ottaa miehen sukunimen ja "virallisesti" kuulua myös heidän sukuunsa :) Mutta aika näyttää, eipä tässä mikään kiirus ole! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. - Oih, te ootte ollu jo kauan yhdessä! Teihin verrattuna myö ollaan vasta alkutekijöissä. HiH. Juuh, ei meidänkään elämä naimisiinmenosta muuttuisi. Enkä välttämättä ota K:n sukunimeä, koska tykkään omastani niin paljon ja kunnioitan isin muistoa pitämällä nimen. Mutta oishan se jonkinlainen rakkaudenosoitus tuo naimisiin meno ja mie saisin siitä ainakin jonninmoista varmistusta parisuhteen laadusta.

      Poista
    2. Jos mulla olis vielä vanha oma sukunimeni (jonka siis vaihdoin äidin mentyä uusiin naimisiin), niin en ottaisi miehen nimeä. Mutta nyt, kun nimi ei varsinaisesti enää ole "oma", niin siitä luopuminen ei ehkä haittaa niin paljon. JOS nyt joskus sitä nimeä pääsee vaihtamaan ;)

      Poista
    3. - Aivan. Tuossa tapauksessa varmaan miekii luopuisin omasta nimestä. Mutta vielä, kun on oma sukunimi, niin pistää miettimään sitten siinä mahdollisessa (koputtaa puuta) avioliitossa.

      Poista