tiistai 8. elokuuta 2017

Kirje taivaaseen


Viime lauantaina  (05.08.2017) tuli tasan vuosi kuluneeksi siitä, kun isi lähti pois. Haudalle kynttilän vieminen ei mulle riittänyt enkä saanut sanottua mitä mielessä on, joten päätin kirjoittaa kirjeen taivaaseen. Tämä voi tuntua jostakin hölmöltä, mutta mua ja isiä yhdisti kirjoittaminen joten tää tuntu luonnolliselta sekä oloa helpottavalta. Ja mikä parempi ajankohta kirjoittaa, kun keskellä yötä toisten nukkuessa. 


05.08.2017 klo: 02.44
Moikka isi!

Hui ollakkaan, kun aika on mennyt nopeesti. Tai ainahan se menee samaa tahtia mutta nyt on tuntunut, kun se olisi lentänyt. Siitä on kulunut nyt vuosi, kun lähdit pois. Tiesin, että jossain vaiheessä lähdet mutta, kun se ilta viime vuonna koitti en ollut siihen yhtään valmis. Tuntuu, että en oo vieläkään  valmis elämään ilman sua. Enkä ole ajatusta vielä täysin hyväksynyt. Sä sanoit aina, että ei saa olla vihanen...mutta mä olen! Mä olen vihanen, rikki ja loukkaantunut siitä, että sut otettiin meidän elämästä pois. Ja minkä takia, mikä tarkotus tällä oli? Sä uskoit aina tarkotuksiin, joten auta mua ymmärtämään koska en ite siihen pysty.

Mua sattuu. Eniten sattuu se, että en voi kuulla enkä nähdä sua.  Mulla on edelleen sun numero puhelimessa ja monesti oon meinannut soittaa mutta sitten muistan, että ethän sä vastaa. Taivaassa, kun ei ole kenttää. Oon niin monet ja taas monet kerrat halunnut soittaa ja kertoa hyvät, huonot kuin ne täysin randomitkin asiat. Useesti soitin niin, että ei ollut edes mitään asiaa ja aina sä jaksoit höpötellä mun kanssa ajasta ja paikasta riippumatta. Satuttaa myös se, että en voi aamulla omilla avaimilla tulla sun luo ja kuulla sun kuorsaavan makkarissa. Useesti, monta kertaa viikossa kävin sun luona. Silloin me tehtiin kananmunakastiketta keitettyjen perunoiden kaveriksi ja vietettiin laatuaikaa. En voi heittää yläfemmoja ja sanoa, että nähdään ensi viikolla. Mahtavia muistoja! Harmi, kun aika loppui kesken...

Mä kaipaan sua isi. Ja, kun ajattelen kuinka paljon kaipaan, itken. En tahtoisi itkeä koska silloin tuntuu, että hukun mun kyyneliin. Joka päivä tuntuu, että hukun, eikä siinä voi kukaan auttaa. Älä oo vihanen, kun musta tuntuu tältä. En voi sille mitään. Koska sulla on nyt kaikki hyvin, niin haluisin sut tänne sanomaan mulle, että kaikki on hyvin. Ja sitten, kun oisit tuon sanonut niin tapasi mukaan heittäisit ilmoille jonkun tosi hauskan läpän, jolle naurettaisiin paljon. Sitten kaikki huolet ja murheet olisi poissa. Tuolla konstilla sä oot saanut mun itkun aikasemminkin loppumaan. 

Tiedän, että pitäisi puhua tästä jonkun kanssa ja oonhan mä vähän puhunutkin. Pitäisi puhua lisää, mutta en pysty. Tai en lähinnä halua puhua tästä kenenkään muun kanssa. En halua kuulla mitään kliseisiä lauseita tai lurittelua siitä, miten aika parantaa haavat yms. En vaan kestä sellasta paskaa just nyt. Sitä paitsi, sä olit se kenen kanssa pystyin puhumaan kaikesta ja kenen kanssa tahdoin puhua. Kun keskusteltiin, niin keskusteltiin aidosti ja rehellisesti eikä jauhettu turhaan. Meidän (välillä tiukkasanaisiakin) keskusteluja kaipaan myös. Mutta vaikkakin meidän keskustelut olikin välillä todella tiukkasanaisia, täyteenahdettu mielipiteitä ja uppiniskaisia niin siltikin lopetettiin ne aina hyvin mielin. Eikä kummallekkaan jäänyt huono maku suuhun. Se oli mun mielestä todella hienoa. Sä isi osasit keskustella!

Mutta sulla on nyt kaikki hyvin ja se on tärkeintä. Mä lupaan, että sun ei tarvitse olla huolissaan musta. Vaikka itken, mä yritän selviytyä. Vaikka ikävöin sua hirmuisesti, mä yritän selviytyä. Vaikka onkin ongelmia, huolia ja murheita, mä yritän parhaani mukaan selviytyä niistä. Oon todella kiitollinen ja täynnä rakkautta siitä, että olit mun elämässä ja toimit tukipilarina 31vuotta.

Nyt, kun lopettelen tätä kirjettä, sä (taas) tapasi mukaan sanoisit: " Jumala mielessä ja housut jalassa." 
Tähän mä tapani mukaan vastaisin: " Jalkoja ne nilkatkin on." 

Ikävoin sua.
Rakastan sua.
Aina.

Rakkaudella, 
" Tuhojussi " 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti